Niin itsenäinen, minä edel,

siis levittäkää jo se seilaava lattiamatto kun minä menen,

vaiks hytissäni kyyneleitä alla silmien näiden pidättelen,

sen viimekesäisen, ilmiselväisen ihmisperäisen,

sinileväisen sisämeren.

Mut oon vaan niin itsepäinen, minä edel,

miten selittämään ikipäivänä pystyisin mun isälle sen,

eihän tääl oo ees kuuma, kuuluisa viiminen väite, tiiämme sen,

kun lähtiessäin viel kattomaan jäin sen aaltoja päin,

silloin myös itkevän näin sen Itämeren.

Aaltojen illassa, kukkien meressä

unelmoi mieleni ihmisen,

merille, oipa merille

vaan kaipaa syömmeni hiljainen.

Aavalla aallokolla aaltojesi armonvoitto,

avaralla aukealla kaiken lopun alkusoitto,

maininki tanssii, viimeistä valssii,

anna kaikki anteeks, anna aurinkoinen aamunkoitto.

Alavilla mailla ei hallanvaaraa, ei kalakantaa, vaan pahaa karmaa,

kalastettuu, varastettuu rantaa,

isäni Itämeri, ikuinen syyllisyys,

äitini ääni, ikiaikainen iättömyys.

Aaltojen illassa, kukkien meressä

unelmoi mieleni ihmisen,

merille, oipa merille

vaan kaipaa syömmeni hiljainen.

Paani trystila tsugares bi aahhaa me vaan kokares,

hukkar vaatila rattesko hyönos, baht hin kentosko suuno bi.

Kun mekkeen maan dzambaa, romanseele maan hunnen,

Me phennaa ke tsetanes laha diives fendide.

Aaltojen illassa, kukkien meressä

unelmoi mieleni ihmisen,

merille, oipa merille

vaan kaipaa syömmeni hiljainen.

Kun mekkeen maan dzambaa, romanseele maan hunnen,

Me phennaa ke tsetanes laha diives fendide.