Hiljaa juuri kuin lammen laine syttyy lempeni ainainen, syttyi lämmössä kevätpäivän kera kukkien kaunoisten.
Eihän valkene konsaan päivä, jolloin häntä mä muistais en, aina sieluni syvyydessä kuvansa kallis on säilyvä.
Sinisilmät, ne loistavat, sydän kukille päivä loi, sielt' on aartehet jalot, suuret, lemmenliekin mun rintaani toi.
Sitten verhoten vienoisasti loistaa sydänten kukista, silloin toivetta unelmoipi ikionnea ihanaa.
