Harmaudesta

Olen vuoteni valinnut Kaipuuni kätkenyt haaleiden sävyjen alle Aatokset haudannut syvälle Niiden usvaisiin pyörteisiin Joista nyt kohoaa Vanha vaimea vaierrus huutaen Maalaamaan mieleni maiseman (maiseman) Et enää loista Olet himmennyt kuin varjo harmauteen Et voine nousta Ennen kuin olet repinyt irti tuon olemuksen Joka luontosi tappaa Kalvaa viimeiseen henkäykseen Ja samalla väittää Vielä hetkien odottavan Niin hiipunut leimu kuin jo hiiltynyt ois Kerran juoksen vielä, kerran voin kurkottaa Korret lakastuneet vievät minut aamun valkeaan Sen noustessa tunnen jonkin pois lipuvan Tämä multa käskee luovuttamaan Viimeiset maallisen järkeni rippeet Tapasi elää syö sinut sisältä päin Et voi antaa sen saada sinua taas