Olen vuoteni valinnut
Kaipuuni kätkenyt haaleiden sävyjen alle
Aatokset haudannut syvälle
Niiden usvaisiin pyörteisiin
Joista nyt kohoaa
Vanha vaimea vaierrus huutaen
Maalaamaan mieleni maiseman (maiseman)
Et enää loista
Olet himmennyt kuin varjo harmauteen
Et voine nousta
Ennen kuin olet repinyt irti tuon olemuksen
Joka luontosi tappaa
Kalvaa viimeiseen henkäykseen
Ja samalla väittää
Vielä hetkien odottavan
Niin hiipunut leimu kuin jo hiiltynyt ois
Kerran juoksen vielä, kerran voin kurkottaa
Korret lakastuneet vievät minut aamun valkeaan
Sen noustessa tunnen jonkin pois lipuvan
Tämä multa käskee luovuttamaan
Viimeiset maallisen järkeni rippeet
Tapasi elää syö sinut sisältä päin
Et voi antaa sen saada sinua taas
